Minä, syöpä ja työ 
Olen tätä kirjoittaessani junassa matkalla työpalaverista Tampereelta kotiini Helsinkiin. On työkokeiluni viimeinen päivä. Olen työskennellyt viimeisen kuukauden täydellä työajalla ja voi sanoa, että hyvin on mennyt. Olen ollut töissä motivoitunut ja jaksava, mutta myös kotiin on riittänyt energiaa ja hyvää mieltä. Työkokeiluni on ollut onnistunut ja ensi maanantaista lähtien jatkan normaalisti entisessä työssäni.
Palataan kuitenkin hetkeksi ajassa taakse päin. Tammikuussa 2018, ollessani äitiyslomalla vakituisesta työstäni, sain diagnoosiksi ”aivorungon astrosytooma gradus 2” eli tuttavallisemmin ei-leikattavissa oleva hitaasti kasvava aivosyöpä. Sädehoidot aloitettiin helmikuussa ja sytostaattihoito alkoi toukokuussa. Kaikki hoidot olivat ohi marraskuussa ja kasvain remissiossa.
Lokakuun tienoilla olin jo alkanut ajatella töihin paluuta ja olin yhteydessä esimieheeni. Hän puolestaan oli yhteydessä työterveyshuoltoon, josta työterveyslääkärin avustuksella lähetettiin eläkevakuutusyhtiöön hakemus työkokeilun aloittamiseksi. Työterveyslääkärin mielestä oli nimittäin hyvä palata työhön asteittain ja työkokeilu antaisi siihen sekä minun että työnantajan kannalta turvallisen mahdollisuuden. Työkokeilu myönnettiin minulle. Sovimme yhdessä työterveyslääkärin ja esimiehen kanssa aloituspäivämääräksi tammikuun seitsemännen päivän ja aloituksen 50 % työajalla. Työaikaa nostettiin helmikuun alussa 80 prosenttiin ja maaliskuun alussa 100 prosenttiin.
Nyt kun työkokeilu on onnistuneesti ohi, pysähdyin ja katsoin kulunutta alkuvuotta ja listasin, mitkä tekijät mahdollistivat työkokeiluni onnistumisen. Listausta katsoessani huomaan, että työkokeilun onnistumisen takana on valtavasti asioita, joista osa on ollut kiinni omasta itsestäni, mutta osa työpaikastani ja sen tarjoamista mahdollisuuksista.
Onnistumisen ensimmäinen edellytys oli mielestäni se, että paluu töihin tapahtui omasta aloitteestani. Halusin palata töihin. Halusin jälleen saada jotakin järkevää päivieni aikana tehtyä, halusin jälleen olla osa työyhteisöä, halusin jälleen normaalin arjen, jossa on herätyskellon pirinää, aikataulutuksia ja kiireen tuntua. Oli minulle oikea aika palata töihin.
Toiseksi yhteistyö esimiehen ja työterveyshuollon välillä oli helppoa ja mutkatonta. Kaikki viralliset työkokeiluun liittyvät prosessit sujuivat nopeasti. Lisäksi sovin esimiehen kanssa, että aloitan aluksi tutuissa projekteissa ja teen vain sellaisia tehtäviä, jotka ovat haastavuudeltaan ja määrältään työaikaan nähden sopivia. Jaksamisen parantuessa ja työajan lisääntyessä työtehtäviä lisättiin oman haluni mukaan. Kerroin avoimesti sairastumisestani työyhteisössä, jossa tieto otettiin vastaan rakentavasti ja tukea osoittaen. Sain kokemuksen siitä, että minut hyväksytään sairaudestani huolimatta. Olen edelleen se sama Kaisa kuin ennen sairastumistani.
Kolmanneksi pidin kirkkaana mielessä sitä, että työ on vain työtä ja elämässä pitää olla muutakin. Pidin koko työkokeilun ajan tarkan rajan työn ja muun elämän välillä: ei ylitöitä tai töitä iltaisin ja viikonloppuisin. Rajaamisessa auttoi hurjan paljon kotona oleva touhukas taapero. Lisäsin erityyppistä liikuntaa omien mieltymyksieni mukaan asteittain. Ensin aloitin joogan, sitten jumpan ja lopuksi juoksun. Kaikkia näitä tein yhdessä ystävieni kanssa. Sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen oli muutenkin tärkeää, vaikka välillä se tarkoittikin palapeliä oman kalenterin, miehen kalenterin ja lapsen tarpeiden välillä. Seurasin myös jatkuvasti omaa jaksamistani: huomaanko merkkejä väsymyksestä? Minulla varmoja merkkejä ovat ärtyneisyyden lisääntyminen ja tarve nukkua päiväunia. Entä miten kevennän kalenteriani, jos näitä merkkejä ilmenee?
Neljänneksi hyödynsin palveluita arjen pyörityksessä. Kauppakassipalvelu keräsi viikoittaiset ostokset puolestani ja siivouspalvelu huolehti kerran kuussa kodin yleissiisteydestä lakananvaihtoineen. Sovimme yhteisesti mieheni kanssa, että yritämme tehdä arjen pakollisista asioista mahdollisimman sujuvia ja vähän aikaa vieviä.
Viimeiseksi listassani lukee, että muistin lempeyden ja armollisuuden itseäni kohtaan, muistin että minä riitän. Unohdin suorituskykyni vertailun siihen aikaan, kun minulla ei ollut syöpää.
Kaisa Törnroos
Kirjoittaja on helsinkiläinen äiti, vaimo ja tutkija, joka on vahvasti matkalla kohti uutta normaalia.
Lue muita blogikirjoituksia ja osallistu blogihaasteeseen. Voit myös lähettää blogikirjoituksen anonyymisti lomakkeella.