Blogissa pääset lukemaan työelämän ilmiöistä syöpään sairastuneiden, läheisten ja työn ammattilaisten näkökulmasta.
Päällimmäisenä tunteena oli syyllisyys. Syyllisyys siitä, että en osannut täysin olla tyytyväinen tähänkään tilanteeseen. Vakituinen kokopäivätyö, josta maksetaan vielä kohtuullinen korvauskin. Mitä muuta ihminen, varsinkaan syöpäselviytyjä, voisi toivoa?
Jag, en frisk 43-årig heltidsarbetande trebarnsmor har plötsligt cancer. Och inte vilken cancer som helst utan aggressiv långt metastaserad njurcancer.
Pakina syövän mentävästä aukosta, työnhausta ja ripauksesta sarkasmia.
Keskiviikkopulla on elämää suurempaa. Pulloarvonnan voittaja tuulettaa. Kukitetaan pyöreitä täyttävät, tuoreet äidit ja isit, vihityt, kihlautuneet, ylioppilaiden vanhemmat ja läheisensä menettäneet. Lottorinki odottaa joukkoirtisanoutumisen päivää.
”Ihmistä me hoidamme, emme sitä tuumoria.” Näin totesi professori Pirkko Kellokumpu-Lehtinen seminaarissa, jossa pohdittiin, kuinka Suomesta tehdään yksilöllisen syövänhoidon mallimaa 2020.
Makaan hotellihuoneessa. Onneksi uloskirjautuminen on vasta klo 14.00. Kerään voimia. Nivelrikkopaikkoihin koskee. Oikea jalkapöytä ja oikean käden sormet ovat kipeinä.
Olen käynyt töissä kolme kuukautta kahden ja puolen vuoden sairastamisen jälkeen. Selvinnyt ilman sairaslomia ja pahempia takapakkeja. On väsyttänyt, on itkettänyt.
Jag var ung, nyutexaminerad klasslärare, studerade utvecklingspsykologi och tävlade i halvmaraton. Jag hade livet framför mig och det jag älskade mest var träning och tävling.
Työelämähanke on noussut nopeasti lentoon. Syövän sairastaneissa ja syöpään sairastuneissa (selviytyjissä) on huimaa voimaa.
”Hoidot päättyvät nyt tähän, onneksi olkoon. Olet terve. Voit palata työelämään sekä nauttia normaalista arjesta.”
Minä, syöpä ja työ 
