Minulla on aina ollut palo omassa työssäni työhyvinvoinnin tukemiseen ja kehittämiseen sekä erityisesti työhön paluun tukemiseen. Osana yhteisöpedagogin opintoihin liittyvää opinnäytetyötä pohdin miten voisin helpottaa työhön paluun tukea ja siitä se ajatus sitten lähti.
Hyvä lukija,
kuka minä olen ja miksi kirjoitan tätä? Jotta voisin vastata näihin kysymyksiin, minun on ensin kysyttävä, kuka sinä olet? Ja miksi sinä luet tätä? Olet luultavasti syöpään sairastunut, ehkä olet jo sairauslomalla, ehkä odotat leikkausta, hoitoa tai erinäisiä tutkimuksia. Luultavasti arki ja työelämän kohtalo mietityttävät.
Kaikki alkaa siitä hetkestä, kun tunnen kyhmyt kaulallani lomalla Kreetalla. Tiedän heti, että se on jotain vakavaa. Olen ollut voipunut ja väsähtänyt jo jonkin aikaa.
Siitä on tasan neljä vuotta, kun peräsuolesta löytyi syöpä, olin lähes 55-vuotias. Suoleni oli ”räjähtänyt” huhtikuun lopussa, se vuoti 12 h verta ja ajattelin, että onpa pahat peräpukamat. Tähystys 19.5.17 perjantaina klo 15.00 ja diagnoosina täysi yllätys, syöpä! Minussa, joka huolehti itsestään, söi terveellisesti ja liikkui toistenkin edestä.
Vuonna 2014 syksyllä huolestuin, että yskäni ei ole normaalia. Jostain syystä en reagoinut, vaikka olen sairaanhoitaja. Vasta marraskuun lopussa menin lääkäriin. Joulukuun ensimmäisellä viikolla olivat kuvaukset, joissa löydös havaittiin. Joulun yli sain vahvan penisilliinikuurin. Tammikuussa 2015 minulla oli uusintakuvaus ja tähystys. Helmikuussa sain tiedon, että minulla on syöpä.
Mistä olen tullut? Missä olen nyt? Mihin olen matkalla? Näitä mietin, kun olin aamukävelyllä kauniina kesäisenä aamuna. Koin, että oli aika tehdä mielessäni välitilinpäätöstä.
Olin juuri kirjoittanut runon työkaveristani, joka kävi kertomassa, että häneltäkin oli leikattu rintasyöpä, mutta hänen ei tarvinnut ottaa sytostaatteja. Keskustelumme aikana totesimme kumpikin sen tosiasian, että tavalliset arkiset asiat ovat tärkeitä silloin kun kohtaa vaikean sairauden.
Jos jossain olen ollut hyvä viime vuosina, niin eristäytymisessä. Olin tosin toivonut, että se olisi loppunut kantasolusiirron jälkeen, kun uudet lahjasoluni alkoivat rakentaa jokseenkin toimivaa immuunipuolustusta. Vaikka hoitoni olivat jättäneet minut henkisesti ja fyysisesti rikkinäiseksi, olin onnistunut palaamaan osittain opiskelumaailmaan ja kävinpä jopa muutamissa juhlissakin! (Muille toipujille voin vain sanoa, että muistakaa juoda vettä ja nukkua tarpeeksi.)
Emma Anderssonin päiväkirjamaisessa blogissa pohdintoja koronakriisin aikaisesta etätyöstä ja poikkeustilahavaintoja Uudeltamaalta.
Lue Kirsi Niinimäen kirje vastasairastuneelle työkaverille.
Minä, syöpä ja työ 
