Minä, syöpä ja työ 
Emma Anderssonin päiväkirjamaisessa blogissa pohdintoja koronakriisin aikaisesta etätyöstä ja poikkeustilahavaintoja Uudeltamaalta.
Terveisiä Uudenmaan suljetusta paratiisista! Mielessäni on jo useamman päivän muhinut ajatus blogin kirjoittamisesta päiväkirjan tyyliin. Kokonaisesta viikosta on liian paljon sanottavaa, joten päivät on rajattava noin puoleen viikkoon. Viikonlopun alku on viikon suosikkihetkeni, joten aloitan viime lauantaista. Silloin avattiin uusi sivu historiassa, kun vaihdoimme Suomen kansalaisuuden Uudenmaan tasavallan alaisuuteen.
Lauantai 28.3.2020
Perjantai-iltana 27.3. perustusvaliokunta ja myöhemmin eduskunta hyväksyivät hallituksen esityksen Uudenmaan eristämisestä. Rajoitukset astuivat voimaan keskiyöllä.
Lauantaiaamu Uudenmaan tasavallassa alkaa normaaliin tapaan, ei voisi kuvitella että yöllä tapahtui historiallisesti odottamatonta. Mikään ei näytä muuttuneen, somessa keskustelu on edelleen eipäs-juupas -tasolla ja Uudenmaan ja muun Suomen välille näyttää muodostuneen erimielisyyden syvänne. Toivottavasti mielipaha laantuu ja yhteisöllisyys saa positiivisempia muotoja. #nallehaaste toimii hyvänä esimerkkinä: kuvat ikkunoissa paistattelevista björnwahlrooseista piristävät päivää.
Aamulla ehtii setviä edellisen päivän ruokatilauksia ja pohtia mitä tuli tilattua. Otamme mieheni kanssa kirjaimellisesti kotona pysymisen, pois lukien reippailun ulkona. Päivällä vietän pihalla aikaa äitini ja hänen koiransa kanssa. On kiva vaihtaa kuulumisia ja nähdä rakkaan ihmisen kasvot ja olla lähellä, jopa kahden metrin päässä. Aurinko paistaa ja naapurin lapsi heittää palloa isänsä kanssa. Toinen naapuri kantaa erilaisia ruukkukukkia ja kaktuksia ulos pihalle, ilmeisesti ystävilleen. En tiedä mitä silmieni edessä on tapahtumassa, mutta kasvikokoelma on vaikuttava.
Päivällä purkitamme kotona mieheni kanssa yhden harjoittelemamme melodisen metallibiisin. Mies soittaa kitaraa ja minä laulan. Sanat eivät sovellu tahdikkaasti koronakriisin tunnelmaan, joten jätän bändin ja biisin mainitsematta. Biisin sävel ja sanat vievät minut omaan paikkaan, jossa on hyvä olla.
Aikaisemmin samalla viikolla aloitin nörttinaisten Facebook-ryhmässä koronameemien seuraamisen ja niiden toimittamisen eteenpäin sukulaisille ja ystäville. Jonkun on pidettävä huolta viihteestä. Loppuviikosta korviini kantautuu kanssastadilaiselta viesti, että Turku aikoo julistautua muun Suomen pääkaupungiksi. Alan pohtia uusimaalaista identiteettiäni. Syntyperäisenä stadilaisena oman isän suvun ollessa Satakunnasta ja äidin nykyisestä Etelä-Savosta ja menetetystä Karjalasta olen kokenut etten itse ole mistään kotoisin.
Lähetän yhden kuvameemin Pohjois-Suomessa asuvalle ystävälleni. Kuvassa ovat rinnakkain Uudenmaan presidentti Sauli Niinistö ja Suomen presidentti Paavo Väyrynen. Saan takaisin hymiön.
Siskoltani joululahjaksi saamani kolmen kuukauden lahjakortti äänikirjojen maailmaan umpeutuu ja uusin tilauksen. Kyllä tästä karanteenista ja poikkeustilanteesta tarinoilla selvitään. Aloitan kuunnella Bill Brysonin uusinta teosta Keho – Opas asukkaalle. Lämmin suositus myös Brysonin klassikolle Lyhyt historia lähes kaikesta (2003).
Sunnuntai 29.3.2020
Sunnuntaina uskaltaudumme ulkoilemaan keskuspuistoon. Jokunen muukin helsinkiläinen on saanut saman idean. Olen huolissani turvavälistä ja alan jo odottaa seuraavan päivän etätyötä. Mietin onko liikkeellä tutkimustehtävissä olevia käyttäytymistieteilijöitä. Ihmettelevätkö he sitä, että pidättää hengitystä tai hyppää lähipusikkoon, jos vastaantulijat tulevat liian lähelle ja koronapelko iskee?
Viestittelen ystäväni kanssa ja tulemme siihen lopputulokseen, että suklaa auttaa mökkihöperyyteen. Ottakaa hyvät ihmiset tästä oiva vinkki talteen!
Katson HBO:sta vaivaannuttavaa jenkkiversiota Konttorista. Mietin omaa työyhteisöäni ja kaipaan työkavereita, hassuttelua aamukahvilla ja viimeisimpiä vitsejä. Paljonkohan sarjan kaltaisia työpaikkoja on oikeasti olemassa?
Heti etätyön alettua tilasin itselleni sähköpöydän ja pilatesvälineitä kotistudiolle. Maanantaita varten olen täydessä iskussa kohtaamaan näppäimistön ja sähköpostin.
Maanantai 30.3.2020
Aamulla palaveeraamme Teamsissa työkavereiden kanssa. Lähes kaikki esiintyvät huppareissa ja verkkareissa. Viikkoa aikaisemmin päälleni laittama ryppyinen kauluspaita tuntuu naurettavalta ja kaukaiselta päähänpistolta. Useammassa kamerassa näkyy kotieläin. Oma koirakuume nousee pilviin.
Aloitan varsinaiset työt ja julkaisen kollegani Marketan kirjoittaman blogin irtisanomisesta ja työoikeudesta. Viestittelen myös etäpilateksen aloittamisesta osana Minä, syöpä ja työ -hanketta. Tarkoituksena on huhtikuun aikana pilotoida kuuden kerran etätunteja. Suomen Syöpäpotilaiden toiminta ei sinänsä ole muuttunut, nyt etäosallistumisia on vain aikaisempaa enemmän. Mietin kaikkia yksinasuvia ja heidän jaksamistaan näinä poikkeuksellisina aikoina.
Iltapäivä menee kahdessa videopalaverissa. Toisessa yritän näytellä läsnä olevaa, vaikka oikeasti teen samalla muita työhommia.
Viimeistelen Webropolissa kyselyn työikäisille syöpään sairastuneille kuntoutussuunnitelmasta. Päivän lopuksi ehdin vielä julkaista postauksen Suomen Syöpäpotilaat ry:n Facebook-sivulla. Ensimmäisen tunnin aikana vastauksia kertyy reilu 60. Näyttää lupaavalta!
Tilaan verkkokaupasta kuulokkeet, jotta pienehkössä kaksiossa myös etätöitä tekevä mieheni ei joudu sivustakärsijäksi kaiken maailman Teams- ja Zoom-tapaamisissa. Kuulokkeiden hankinta osoittautuu Mission impossible -tason ongelmanratkaisuksi. Kevyitä malleja, joita on saatavissa seuraavan viikon sisällä, on rajatusti. Huomaan että talvisen tupsupipon sisään rakennetut kuulokkeet eivät ole menneet kaupaksi ja niitä on tarjolla useita malleja ja värejä. Näen tässä mahdollisuuden tilannekomiikalle yhdistettynä kesähelteisiin ja virallisiin Teams-palavereihin. ”Ai, kysyittekö että miksi minulla on pipo päässä? Sille on aivan looginen selitys.”
Illan virtuaaliteehetki ystäväni kanssa siirtyy keskiviikolle. Syön työpäivän päätteeksi suklaan päiväkiintiöni, neljä palaa. Säännöstely on tarpeen, jotta homma ei lähde lapasesta. Kuulemma kauppojen karkkihyllyt huutavat tyhjyyttä. Vaikeat ajat tarvitsevat tuhteja eväitä!
Tiistai 31.3.2020
Yön aikana takatalvi on yrittänyt comebackia, mutta kevät vie taistelusta voiton. On kova tuuli.
Aamumurot vaihtuvat puuroon mustikoiden kanssa. Seuraavaan ruokatoimitukseen on vielä viikko aikaa ja maitoa on säännösteltävä. Sitä riittää seuraavina päivinä ainoastaan kahvin kera. Kyllä ensimmäisen maailman haasteiden kanssa elämä on jatkuvaa taistelua luonnonvoimia ja ruokapulaa vastaan. Ongelmia pursuaa ikkunoista ja postiluukusta.
Aamulla ensimmäiseksi viimeistelen työterveyshuollon ammattilaisille suunnatun kyselyn työterveys- ja kuntoutussuunnitelmasta ja lähetän valmiin Webropol-linkin yhteistyökumppanille. Asennan päivitetyn analytiikkatyökalun WordPressiin ja tutustun päivän lukuihin. Kuntoutussuunnitelmakyselyn päätteeksi vastaajat ohjautuvat automaattisesti Syopajatyo.fi-sivustolle, joten tiistain lukemat ovat päätä huimaavat. Sivukäyntejä on maanantaina 290, kun edellisenä päivänä niitä oli 47.
Omaksun eteläeurooppalaisen päiväryhmin. Työmatkan lyhennyttyä bussin ja junan yhdistelmästä muutamaan jaloin taitettavaan metriin pääsen aloittamaan päivän tavanomaista aikaisemmin. Ja jotta mökkihöperyys ja koronatuska eivät pääse valloille, vietän keskipäivällä aikaa palautumiseen. Vähän siestan tyyliin. Teen pilatesharjoituksia, syön lounasta ja välillä happihyppelen. En viitsi vilkaista uutisia, siellä kuitenkin kohkataan vain koronasta.
Äitini pyytää etten enää lähettele koronaan liittyviä meemejä. Hän haluaa hajurakoa aiheeseen. Ymmärrän täysin asian ja lopetan meemien toimituksen hänelle. Muut meemiuhrit ovat hiljaa, joten oletan heidän toivovan päivittäisiä lähetyksiä. Siskoni soittaa iltapäivällä ja kertoo heidän perheen kuulumiset.
Viihdytän iltapäivällä työkavereita eläinaiheisella meemillä. Copyright-syistä pääsette kuvan jäljille pelkän sanallisen selittelyn perusteella. Eräässä kuvassa kokouspöydän ympärillä istuu koiria ja kissoja. Pöydän toisen pään pomokoira toteaa, että operaatio Covid-19 on toiminut täydellisesti, kun kaikki omistajat ovat vihdoin kotona lemmikkejään hemmottelemassa. Nyrpeä kissojen edustaja penää miksi hänen osastolleen ei ole ilmoitettu asiasta.
Vartiksi kaavailtu tiimipalaveri venyy lähes tunnin mittaiseksi. On paljon puhuttavaa ja näinä aikoina yhteisöllisyydestä ja vertaistuesta on pidettävä huolta. Kerrotaan mitä kukin on syönyt, mitä ruokapaheita muilla esiintyy ja ylipäätään kokemuksia ulkomaailmasta – tuosta mystiseksi muuttuneesta paikasta. Ei niillä minuuteilla ole niin väliä, kun ihmiskontaktit ovat rajautuneet omaan kumppaniin ja satunnaisiin ulkoilijoihin, joihin on lähtökohtaisesti syytä suhtautua skeptisesti. Sovimme että jatkamme koronakriisin alettua käynnistettyjä Höpinähetkiä hankkeen asiakkaille koko kevääksi.
Myöhemmin tekeydyn vakoilevaksi sosiaaliantropologiksi vailla pätevyyttä. Salakuuntelen vierestä mieheni palaveria oman työyhteisönsä kanssa. Hänen työyhteisönsä koostuu pelkästään miehistä eli yhteisö on täysin omani vastakohta – meillä on all female panel. Miesten palaverin aluksi sanotaan vaivaantuneet moikkaukset ja sitten mennään suoraan asiaan. Brospeakissa on havaittavissa muutamia seikkoja: volyymi nousee tavanomaisesta puheesta, ääneen tulee vakavuutta ja tempossa on tunnistettavissa lieviä machoilun aineksia. Todella söpöä, mutta ei mene läpi! Keskustelu kestää vajaa puoli tuntia ja siihen ei sisälly lainkaan kuulumisten vaihtoa ja vertaistuen elementtejä. Lopuksi sanotaan hei ja sovitaan että jatketaan hommia Slackissa. Tutkimusretkeilijän pestini päättyy ja olen äimän käkenä. Miten on kaikkien maailman miesten henkisen jaksamisen laita?
Tiistai-iltana törmään siihenastisista meemeistä parhaimpaan. Kuvassa mustavalkoinen paimenkoira tuijottaa näyttöpäätettä, joka on täyttynyt lammaslaumasta. Yllä lukee teksti “This is Wilson. He is now working from home 🙂” Repeän ja nauran ääneen, jotta naapuritkin kuulevat. Ihan paras kuva! Koiraihmisen sydän heltyy, voihan Wilson! Googlaamalla kuvahaussa tuon englanninkielisen lauseen näet alkuperäisen kuvan, suosittelen lämpimästi. Hyvä mieli on taattu!
Illalla kuuntelen menneisyyden kaikuja 2000-luvun alkupuolelta. Saksalaisen Wir sind Helden -bändin biisin Guten Tag tematiikka sopii erinomaisesti koronakriisielämään. Kappaleessa lauletaan, että halutaan elämä takaisin. Mietin mistä dystopian saa laitettua pois päältä?
Keskiviikko 1.4.2020
Aprillipäivä ja vanhempieni hääpäivä! Mahtavaa, tärkeä päivä ihmisten hyvinvoinnin ja viihteen kukoistuksenkin vuoksi. Kollega lähettää erinomaisen linkin viime vuosituhannen puolelta. Uutisessa kerrotaan että EU-direktiivi on kieltänyt ääkkösten käytön ja kadulla haastatellaan kansalaisia, joihin jäynä uppoaa kuin Titanic konsanaan.
Aamun uutisissa jonkun yrityksen todellisuudesta erkaantunut luova johtaja design-kaulahuivissaan mainitsee sanan digiloikka. Verenpaine alkaa nousta ja suljen TV:n.
Päästyäni työpisteelleni naputtelen etäpilatestunnit Facebook-tapahtumiin ja nettisivuille. Käytän kuvituskuvana edellisen kuvaussession tuotosta, netistä kun löytyy kehnoja teemakuvia. Naputtelussa menee oma aikansa, kun rakas WordPress ei salli tapahtumien toistoa. Kaikki pitää yksitellen syöttää.
Keskipäivällä käyn reippailemassa lähikallioilla, josta avautuu näkymä yli Seurasaarenlahden. Otan videon Hyvänlaatuinen työ -Instaa varten. En ole täysin tyytyväinen lopputulokseen, mutta rima on matalalla, niin anti mennä.
Lounaaksi syömme makaronilaatikkoa. Totean että mielipiteeni lapsuuden herkusta on muuttunut, nyt laatikko maistuu pahalta ja ketsuppi ei tilannetta paranna.
Tuskailen työstressin parissa. Etätyö ei ole vähentänyt työtaakkaa ja keväällä harteillani on seuraavalle vuodelle avustusrahoituksen haku. En malta odottaa hankkeen väliraportin palautetta.
Muistelen yhden lempikirjailijani, Veikko Huovisen kunniaksi Sotkamossa pystytettyä veistosta Havukka-ahon ajattelija, jonka näin pari vuotta sitten Itä-Suomen ja Kainuun autoreissulla. Veistoksen kivijalustassa lukee Konsta Pylkkäsen kuolemattomat ja edelleen ajankohtaiset sanat:
”Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet.”
Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija
Tiedustelen vaivihkaa työkavereilta haluavatko he edelleen meemilähetyksiä. He toivovat ja suorastaan vaativat, joten koen velvollisuudekseni jatkaa viihdevastaavan lisätehtävässäni. Saan uutta puhtia päivään.
Iltapäivästä mutustelen ideaa päiväkirjablogin kirjoittamisesta. Unohdan syödä välipalaa ja vatsani kurnii, mutta näppäimistö on saanut minut pauloihinsa. On pakko suoltaa ajatukset sanoiksi. Onneksi on suklaata, jota odottaa! Sillä pärjään seuraavan päivän Teams-palavereita toiveikkaana odotellessa.
Illalla juttelen ystäväni kanssa, joka on karanteenissa itäisellä Uudellamaalla, lähellä rajaa. Kysyn onko rajalla näkynyt epämääräistä liikehdintää pikkuteillä ja joko hän on paikantanut rajan yli kulkijoita vieviä salakuljettajia. Ystävä kertoo että metsät vaikenevat.
Tähän päättyy puoliviikkopäiväkirjani. Terveisiä muuhun Suomeen Uudenmaan poikkeustasavallasta! Toivotan kaikille hyviä vointeja ja hyvänlaatuista viikonloppua!
Loppukevennyksenä vielä kurkistus hupaisaan videoneuvottelujen maailmaan. Voimme varmasti samaistua tilanteeseen. Kannattaa katsoa äänet päällä kohtaan 2:55 asti, sen jälkeen alkaa mainososuus.
Aivan loppuun vielä vinkki kulttuurin ystäville. Museot.fi-sivu on koonnut listan museoista, joihin voi lähteä virtuaaliretkelle. Ensi viikon kulttuuriretki Suomen valokuvataiteen museoon peruuntui, mutta olisiko verkostojemme jäsenillä tarvetta virtuaalitaidekahveille? Voisimme jutella niitä näitä ja jakaa vinkkejä kirjoista, leffoista ja kulttuurista.
Ja pian nousi taas aurinko vanhoja tikapuitaan, nousi entiseltä muistiltaan. Tuli samasta paikasta kuin ennenkin, vanha, kokenut suunnistaja.
Veikko Huovinen
Teksti ja kuvat: Emma Andersson
Kirjoittaja nauttii metsäretkistä, kirjallisuudesta ja taidenäyttelyistä. Vapaa-ajan ulkopuolella hän toimii projektipäällikkönä Minä, syöpä ja työ -hankkeessa.
Jaa sinäkin oma blogisi – tyyli ja toteutusmuoto ovat vapaasti valittavissa. Kirjoitus voidaan julkaista omalla nimelläsi tai nimimerkillä ja me autamme myös oikoluvussa. Kirjoitus voidaan julkaista joko Suomen Syöpäpotilaiden blogissa tai osana Terveisiä työelämästä -sarjaa näkökulmasta riippuen.