Minä, syöpä ja työ 
Uusi opiskeluala, uusi kaupunki, uusi alku. Koin vihdoin tekeväni joitain innostavaa ja odotin innolla tulevia opintoja.
Sairastelin syksyllä paljon. En jaksanut huolestua sen enempää, kuuluuhan flunssa nyt asiaan, kun viettää päivänsä ja iltansa ihmismassan keskellä ja unikin jää vähäisemmäksi. Väsymys valtasi kuitenkin yhä enemmän alaa ja sekä opintoni että sosiaalinen elämäni kärsivät. Petyin itseeni, miten terve nuori voi olla näin laiska ja tyhmä? Kävin aivan muusta syystä lääkärillä ja tämä määräsi verikokeisiin. En muista tuloksista muuta kuin käskyn mennä päivystykseen heti.
Leukemia. Ei helvetti. Alkoi rankka hoito ja elämäni oli tauolla. Kuitenkin toivoa toi tieto, etten tarvitsisi kantasolusiirtoa ja pääsisin taas syksyllä aloittamaan opintoni uudestaan. Innoissani aloitin peruukissani opintoni uudestaan. Mutta väsymys seurasi minua kaikkialle, olivathan hoidot olleet rankat ja niistä kestäisi palautua. Mutta tämä oli nyt muutakin kuin fyysistä ja hakeuduin läheisten kannustamana psykiatriselle sairaanhoitajalle, jossa pystyin purkamaan tuntojani ja rakentamaan tulevaisuuttani varovasti.
Relapsi. Ei ei ei ei. Ei taas sytostaatteja, ei taas pahoinvointia ja sitä voimattomuutta, fyysistä ja henkistä. Keväällä odottaisi kantasolusiirto ja sitten ensi syksynä voisin aloittaa kolmannen kerran uudestaan opintoni! Ei siinä sitten käynytkään niin. Korkea kortisoniannos tuhosi lihakseni ja tarvitsin apua kaikkeen. Mukaan soppaa sekoittamaan tulivat paniikkikohtaukset, unihäiriöt ja masennus. Polilta sanottiin, että kaikki apu tuli nyt pyytää kaupungin puolelta. Kävin siis psykiatrisella sairaanhoitajalla hoitamassa itseäni jotenkin kasaan kerran kahdessa kuukaudessa, mutta eihän se nyt kovasti auttanut. Teimme yhdessä hakemuksen lyhytterapiaan, joka minulle sitten monen kuukauden päästä myönnettiin. Olin kyllästynyt tappelemaan terveydenhoidon, Kelan ja kroppani kanssa. Haaveilin, että pääsisin aloittamaan opintoni rauhallisesti ja rakentamaan omaa elämääni kauas sairaalamaailmasta.
Sama opiskeluala, sama kaupunki, uusi alku. Näin toivoin. Ennen kurssien alkua kävin vielä lääkärin tarkastuksessa. Vastassa oli uusi naama, joka ei selvästi ollut perehtynyt tilanteeseeni ollenkaan sanoistaan huolimatta. Olin nyt sitten täysin kykenevä täysipäiväiseen opiskeluun, selkäkipuni ja väsymykseni olivat todennäköisesti kuviteltuja ja olisi hyvä poistaa nuo paniikkikohtaus- ja nukahtamislääkkeeni, koska eihän voi nyt luottaa, etten käyttäisi bentsodiatsepiineja väärin ja ristiin. Kai minä sitten jaksan opiskella täysipäiväisesti. Latasin lukujärjestykseni täyteen ja lähdin keskelle tuntemattomia uusia opiskelijoita leikkimään, että kaikki on hyvin. Hädin tuskin jaksan luentopäiviäni, joiden jälkeen kaadun sänkyyni lepuuttamaan selkäni lisäksi mieltäni. Terapiakäynneilläni en jaksa enää pohtia mieleni kiemuroita, sillä itken väsyneenä sitä, miten kaikki kaatuu päälle, enkä jaksa. Mutta lääkäri sanoi, että kaikki on hyvin.
Ilman terapeuttini rohkaisua en olisi uskaltanut ottaa yhteyttä poliklinikalle ja pyytää uutta aikaa lääkärille. Olen lähes kolme vuotta joutunut pistämään uskoni lääkäreiden osaamiseen, niin en osannut edes kyseenalaistaa, ettei siellä ehkä tiedetä ihan kaikkea. Myönsin myös itselleni, etten pärjää ja karsin lukujärjestystäni. En ehkä saa kuntoutustukeani takaisin ja joudun jossain vaiheessa keksimään muita tulolähteitä rahoittaakseni opiskeluni, mutta nyt pärjään. Minut on rikottu jo niin monesti, etten suostu rikkomaan itseäni yhtään enempää toisten toiveesta.
Teksti ja kuva: Ex-kalju
Kirjoittaja on kokopäiväinen teekkari ja osa-aikainen syöpäpotilas.